... 26 vuotta, 26 pitkän pitkää vuotta. Niin kauan piti ladata voimia tutkimuksiin hakeutumiseen. Sitten kun vihdoin ja viimein pääsin tohtorin pakeille asiani kanssa, tuntui että oireeni olivat hävinneet muistini ulottumattomiin. Aloin tuntea itseni luulosairaaksi, entä jos sittenkin vain kuvittelin kaiken!? Entä jos yritänkin päästä kuin koira veräjästä!? Haluanko diagnoosin vain siksi, että voin vedota siihen kun vastaan tulee pienikin vastoinkäyminen!? Nämä tunteet alkoivat risteilemään päässäni aina, kun olisi pitänyt lyödä pöytään ongelmat ja todistaa niiden olemassaolo.

Minun tapauksessani ongelmani olivat kuitenkin pitäneet sisälläni pientä nuotiota koko elämäni ajan ja tuntui että viimeistenkin hiilien hehku oli hiipumassa, joten se pakotti minut puhaltamaan hiillokseen ja hakemaan apua. Jos minulla ei olisi ollut perhettä, jonka vuoksi taistella, en tiedä olisinko edes jaksanut.

Oireeni koostuvat pienistä asioista, jollaisia jokaisella tallaajalla on joskus. siksipä monet viittasivatkin kintaalla, jos niistä mainitsin ja usein sain kuulla: "Se on ihan normaalia, kaikkihan sitä joskus..." NIMENOMAAN joskus! mutta kukaan ei tuntunut tajuavan sitä mittakaavaa, missä oireet kohdallani esiintyivät.

Aikaansaamattomuus: Tiedän kyllä mitä minun pitää tehdä, mutta en tiedä miten saisin itseni sen tekemään. Asioiden loppuunviemisen vaikeus: Silloin kun saan itseni aloittamaan tekemisen, saan yhtä nopeasti itseni lopettamaan tekemisen, ennen tehtävän valmistumista. Tähän väliin joudun toteamaan, etten jaksa kirjoittaa tätäkään kirjoitusta vielä loppuun... vaan palaan asiaan myöhemmin, jolloin kerron lisää oireistani...jos saan aikaiseksi!